Minulla on lähipiirissä nainen, jonka elämä on hajonnut pieniksi muruiksi useaan kertaan. Niin painavia kiviä on hänen niskaansa vieritetty ja sydämeensä sidottu. Painettu naamaa asfalttiin kerta toisensa jälkeen. Silti hän on noussut sieltä joka kerta. Omille jaloilleen seisomaan. Hymyillyt kivun takaa.

Toiset ihmiset ovat uskomattomia selviytyjiä. Vaikka maailma revitään kappaleiksi ympäriltä, niin he eivät silti hajoa sen mukana.

Kyllä hän romahti. Kyllä häntä sattui. Varmasti enemmän kuin osasi edes kuvitella. Syviä haavoja. Mutta uskon, että hän kesti sen paremmin kuin olisi koskaan itsekään ajatellut.

Hetkittäin tuntui, että ilmassa oli vain huutoa, tuskaa ja raivoa. Itkun seassa kysymättömiä kysymyksiä ja sanomattoman sanoja.

Kun jalkojen alle pirstaloituneista palasista oli lopulta pakko kasata se uusi tie, niin kaikkia paloja ei enää saanut mukaan. Piti tehdä valintoja. Ottaa syliin ne, mitkä jaksaa kantaa ja jättää ne raskaimmat taakseen.

Sen olen huomannut, että kun huumorin hämmentää riittävän mustaksi, niin se auttaa puskemaan vaikeiden aikojen läpi. Koska jos sitä hymyä ja hyvää puolta ei meinaa irrota, niin väännetään se vitsi siitä, mikä juuri silloin sattuu eniten. Tavallaan otetaan surusta niskalenkkiä eikä päästetä sitä korkeimmalle jalustalle. Varmasti se tekee kipeää, mutta samalla antaa edes pienen pilkahduksen ilosta. Koska oli huumori sitten kuinka mustaa tahansa, niin iloa sekin on. Ja hän jos kuka osaa sen komedian jalon taidon.

Mutta koskaan nuo asiat eivät unohdu. Aina ne kulkevat mukana muistoissa, niin hyvässä kuin pahassa. Kuitenkin vuodet ovat kantaneet eteenpäin ja niitä kauniita kultareunuksia on varjeltu. Pidetty niistä kiinni. Koska ne ovat paljon tärkeämpiä muistaa kuin se suru.

Sitä jaksan aina välillä ihmetellä, kuinka hän pysyi lopulta niin hienosti omana itsenään kaiken sen helvetin keskellä. Joku toinen olisi saattanut jäädä tuohon kaikkeen niin pahasti kiinni, että se tuska olisi nielaissut mukanaan.

Mutta hän oli pahimmallakin hetkellä oma iloinen itsensä. Ja on sitä edelleen. Vähän hullu, vähän outo. Juuri niinkuin pitääkin.

Tiedän, että välillä se pimeä valtaa hänetkin. Mutta tiedän myös sen, että hän palaa sieltä aina. Hymyillen. Vaikka kaipaus tekeekin kipeää, niin se luo niitä kauniita muistoja sydämen täydeltä.

He ovat siellä.

He, joita hän ei enää takaisin saa.

He, joita hän voi vain muistoissaan kantaa. Itkeä ja nauraa.

Poika, veli ja puoliso.

Sanon sen taas kerran, vaikka sen tiedätkin. Kulje pää pystyssä ja kevyin askelin. Me ollaan sun rinnalla. Aina.