Pariisin Kevät: Pikku Huopalahti

Aivan mahtava kappale. Se fiilis, soitto, sanat ja tulkinta vaan toimii. Kokonaisuus pelaa. Jotenkin itse kuuntelen tuota sellaisena ihmiselämän sekavana arpomisena. Toisaalta teet huomioita maailmasta ympärilläsi ja tiedostat itsesi, mutta seuraavassa hetkessä et olekaan niin varma. Muistelet sinulle kerrottuja elämän viisauksia ja haet paikkaasi kaiken keskellä. Haluaisit ehkä olla oma itsesi, mutta samalla pikkuisen seuraat muita ja yrität olla hyväksytty. Et vain oikein näe sitä itse.

Tässä on mielestäni aivan sairaan hieno sanoituksen pätkä:

”kun olit pieni niin sun mummos sanoi: linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa”

Olen miettinyt, että onko Arto Tuunelan mummo joskus sanonut hänelle näin. Kuitenkin tuossa on jotain niin rehellistä ja aitoa, sellainen perin mummomainen tokaisu. Voihan myös olla, että sanoittaja on keksinyt tuon ihan omasta päästään. Jos näin on, niin arvostan! Eikä se nyt ole tässä merkityksellistä. Laulun mummo on kuitenkin aika viisas.

Tästä tulikin mieleen. Mietipäs sitä, jos rakkaasi olisi kuin linja-auto.

Hän eläisi aika tiukalla rutiinilla, aikataulutettua elämää. Toisaalta, voisit katsoa mihin aikaan hän liikkuu ja missä päin. Sopia treffejä sen mukaan. Mutta sinun täytyy pitää huolta, että olet ajoissa paikalla. Hän ei jää sinua odottelemaan. Eikä sekään yleensä auta, vaikka viimetipassa juoksisit hänen peräänsä. Jos sinulla käy hyvä tuuri, niin hän saattaa katsoa taaksensa ja pysähtyä sinun takia. Mutta siinä kohdassa sinun pitää juosta. Hän ei käänny.

Eikä linja-automainen puoliso välttämättä olisi se paras ratkaisu ainakaan monogaamiseen suhteiluun. Hän kun pysähtyy jokaisen kättään heilauttavan kohdalla ja päästää heidät kyselemättä sisäänsä. Välillä useampaa kerrallaan. Hänen kanssaan hyvin avoin suhde on ehkä parempi vaihtoehto.

Mutta ei mennä linja-autoilussa tuon pidemmälle, koska ei siitä tässä biisissäkään ole kyse. Tulipahan vain mieleen.

Otetaanpa tuo lainaus kappaleesta uudestaan tähän kohtaan:

”kun olit pieni niin sun mummos sanoi: linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa”

Mummo on edelleen oikeassa. Joskus voi ollakin niin, että rakkauden perässä kannattaa juosta. Jos uskoo, että se on sen arvoista. Ja vaikka ei saisikaan lopulta kiinni, niin on ainakin yrittänyt kaikkensa. Ei tarvitse jäädä jossittelemaan, olisiko siihen kyytiin päässyt jos olisi antanut kaikkensa.

Seuraavaa rakkauttakin voi toki odottaa, mutta ei se taida ihan tilauksesta tulla. Ainakin luulen niin. En usko, että kukaan sinua kotoa tulee hakemaan. Saati että se suuri rakkaus ilmestyisi eteesi kuin taivaan lahja. Mutta se odotus voi tuntua samalta kuin bussipysäkillä seisoskelu pakkasella, nilkat paljaana. Toivot sen seuraavan jo saapuvan, täriset ja halaat itseäsi aina vain tiukempaa, koska sinulla ei ole ketään siinä hetkessä lämmittämässä.

Tai mistä minä mitään tiedän, itse kuljen bussilla melko harvoin. Yritän kyllä pääsääntöisesti olla ajoissa paikalla, mutta monesti joudun kuitenkin lopulta juoksemaan sinne pysäkille. Ennen kuin on myöhäistä. Ettei tarvitsisi juosta perässä tai jäädä odottelemaan sitä seuraavaa.

Joten. Jos et siis halua juosta perässä tai tyytyä odottamaan seuraavaa, niin ole ajoissa paikalla. Siinä hetkessä, siinä ajassa. Silloin se matkanteko on jotenkin kevyempää.

Niin linja-autoilussa kuin rakkaudessakin.