Silmien tietä teinin sieluun.

On se kyllä välillä aivan helvetin raskasta.

Mitä tahansa teet, se on väärin. Mitä tahansa sanot, sekin on väärin. Jos en sano mitään, niin vähintäänkin katsoin. Mutta ilmeisesti väärällä tavalla. Sekin on väärin. Jos jätän katsomatta, niin taas valitsin pieleen. Taas meni väärin.

Tekisi mieli huutaa. Ja mulkoilla. Niin maan perkeleesti, että tietäisi jo itsekin tekevänsä väärin. Sitä kuitenkin päättää edes yrittää olla rauhallinen ja keskustella rakentavasti. Kysyä rauhallisesti ja korottamatta omaa ääntä. Kertoa kauniisti kuinka välittää. Kuinka ajattelen vain hänen parasta. Aina.

Vastaukseksi saa vittuilua ja saivartelua. Huokailua. Ja jos keskeneräiset aivot eivät saa mitään noista aikaiseksi, niin loput asiat kuitataan kohauttamalla olkapäitä. Samalla kun vähän käännetään päätä vinoon kuin koiranpennut konsanaan. Ja virnistetään. Ihan tahallaan, aivan kuin häntä naurattaisi.

Nuori kyllä esittää välinpitämätöntä. Mutta kun katsoo tarkemmin, niin näkee sen kovan kuoren läpi. Kuitenkin. Kyllä silmät paljastaa. Ja elekieli. Mutta uhmakas luonne ei taivu sitä näyttämään. Koska häntä ei satu mikään. Ja vaikka sattuisi, niin vahingossakaan ei sitä saa tuoda ilmi.

Siinä kohdassa, kun osut puhuessa paikkaan joka menee syvälle tai oikeasti koskettaa häntä, nuoren suojaus meinaa murtua. Hän korottaa ääntä, vastaa vakavasti ja suoraan. Asento muuttuu ja selkä suoristuu.

Silloin huomaa, että tuo asia on hänelle tärkeä ja se koskettaa.

Tässä kohtaa täytyy olla itse hieman varovainen. Koska tarkoitus ei ole nujertaa tai satuttaa. Ei. Joutuu hieman itsekin miettimään jo mitä suustaan päästää, ettei tule sanottua huomaamattaan pahasti.

Silloin tuntuu olevan parempi antaa tilaa. Aikaa. Koska keskustelu ei enää etene. Ainakaan niin, että siitä seuraisi mitään hyvää.

Täytyy kuitenkin muistaa, että elämä teininä on jo valmiiksi ihan riittävän rankkaa. Jos siis muistan oikein sen oman murrosiän aikakauden. Mieluummin sitä katsoisi oman teinin hymyä kuin murjotusta.

Asiahan menee kuitenkin niin, että teini-iässä ne omat asiat ovat joskus liioitellun tärkeitä. Koska se teinin oma pylly nyt vain sattuu olemaan se koko maailman tärkein napa siinä iässä. Eikä murheissaan rypevän teinin suusta nyt vain tule valitettavasti yhtään kaunista sanaa. Koitetaan me aikuiset vain elää sen tosiasian kanssa. Ja purra hammasta.

Joutuu vielä tähän loppuun lainaamaan erästä hienoa mietelausetta:

”Alakuloisesta perseestä ei pääse iloista pierua”.

Niin totta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: