Kävikin niin, että tuli mahdollisuus ottaa omaa aikaa. Vähän vapaata. Seuraava ajatus olikin, että mitähän sitä oikein tekisi. Sohvalla makaaminen on toki mukavaa, mutta levottomana sieluna en malta kuitenkaan kovin pitkään siinä aikaa viettää.

Sitten syttyi lamppu päähän. Ei mainittavan kirkas, mutta lamppu kumminkin.

Jos tekisi jotain pikkuremppaa kotona. Tietysti siihen sisältyi myös pieni taka-ajatus. Koska, remonttia ei huvita tehdä, paitsi jos on olutta. Ja oluen juonti on varmaan ihan Ok, jos tekee remppaa samalla. Eli mahtava idea, aavistuksen kirkkaampi lamppu. Totuuden nimessä täytyy ehkä tunnustaa, että toisaalta tekisi mieli vain olla ja juoda sitä kaljaa, mutta sitten tulee itselle vähän juoppo olo. Siksi päätin naamioida tuon orastavan juoppouden hetken remonttihommien alle.

No, itseasiassa tuli tehtyä ihan reippaasti hommia, niin kaljanjuonnin kuin rempankin osalta. Hyvä minä!

Narisevat portaat ei kirsku enään niin paljon kuin aikaisemmin. Ja kaljaakin oli vähemmän jäljellä kuin mitä kannoin kaupasta kotiin. Eli hyvä suoritus.

Ja hikihän siinä hommassa tuli. Ei muuta kun pesulle ja ykköstä päälle. Kyllä näin suuren urotyön jälkeen pitää käydä edes vähän kaupungilla pyörähtämässä. Mars bussilla keskustaan ja ensimmäisenä tarkistamaan, mitä käsityöläispanimolla olisi tarjolla. Siinä rapea IPA ääntä kohti ja mietintään seuraava osoite.

Pikku kävely kosken toiselle puolelle, portaat alas ja tarjoilijalta tuoppi käteen. Porukkaa rupesi jo oleen melkolailla liikenteessä. Siinä ihmisten touhua seuraillessa välillä hieman hymyilytti, ja toisaalta myös mietitytti, että pääsevätköhän nuo muutamat ihmiskohtalot ikinä kotiinsa. Tai jonkun toisen kotiin. Sen verran tukevasti alkoi painovoima heitä vetämään maata kohti, että pystyssä pysymisessä näkyi jo selkeitä taistelun merkkejä. Tyhjäilin siinä lasini ja jatkoin syvemmälle keskustan sykkeeseen.

Hyvin oli kansa liikkeellä, koska nyt rupesi olemaan portsareille kavereita jo ihan jonoksi asti. Lamppu päässä kirkastui taas hieman ja haussa oli paikka, jossa voisi tarttua mikkiin. Siinä karaokebaaria metsästäessäni päädyinkin erääseen juottolaan, jonka jo nimensäkin perusteella pitäisi olla aivan erityisen ihana. No, sinne oli lyhyt jono ja siellä oli muistaakseni karaoke. Joten ei muuta kuin takkia narikkaan ja tiskille. Mutta vaikka jono pihalla olikin lyhyt, niin karaoken puolella se olikin sitten huomattavasti pidempi.

Ajattelin, että ehkä nyt odottelen tässä kaikessa rauhassa omaa vuoroani. Jos hakisi vaikka toisen juoman

Ja kyllä se oma lauluvuoro sieltä lopulta saapui. Juomavuorojakin kertyi. Ja oli kyllä ihan leppoisaa.

Sitten, kuin taikaiskusta syttyi valot. Tuo päivän kirkkain lamppu. Minulle kerrottiin henkilökunnan toimesta, että yleensä tästä ravintolasta on poistuttu 5.00.

Hetken mielessäni epäilin, että puhuvat paskaa. Mihin muka katosi niin monta tuntia tästä elämästä. Mutta eivät ne tunnit kai mihinkään kadonneet, taisi oma sisäinen kello olla vain kadoksissa.

Takkia niskaan, hodaria matkalta ja bussilla himaan. Ja kun se lamppu päästä himmenee ja sammuu, niin silloin mennään päätepysäkin kautta. Koska eihän kuljettaja voinut mitenkään sitä ennalta nähdä, että mille pysäkille minun pitäisi jäädä. En nähnyt sitä pysäkkiä itsekään ohi mennessä. Ja miten olisin voinutkaan. Painovoima voitti minutkin ja painoi luomet kiinni.

Mutta kotiin pääsin ja kaikki hyvin.

Tavallaan on ihan vapauttavaakin painella kylille yksin, vailla mitään suunnitelmaa. Vähän sillä ajatuksella, että katsotaan mitä tulee vastaan. Ja lähteä kotiin, sitten kun itsestä siltä tuntuu. Tai vaihtoehtoisesti silloin kun kerrotaan, että nyt herran olisi aika poistua.

Mutta. Vaikka ihan viihdyinkin ”keskenäni”, niin kyllä minä silti illan mittaan fiilistelin, kuinka olisi ihanaa jos se itselle tärkeä henkilö olisi ollut mukana. Seurana.

Elämässä sitä hetkeä. Minun kanssani.

Mutta hänellä oli omat rakkaat menonsa. Hänen menonsa. Hänelle tärkeät. Tiesin, että hänelläkin oli kivaa, niinkuin aina. Niinkuin minullakin.