Upotan nyt sanalliset kynteni hieman vaarallisille vesille, mutta en voi olla pohtimatta yhtä asiaa. Mikä se juttu on, että naisen tullessa ”tiettyyn ikään” hänen vaatekappiinsa vain ilmestyy leopardikuvioisia vaatekappaleita. Siis korostan sitä, että niitä ilmestyy, jos on ilmestyäkseen, ja ei näin toki kaikille käy. Jotkut onnistuvat jopa elämään ilman, että se sisäinen kissapeto vilauttaa niitä karvojansa, mutta yllättävän usein tuota kissamaisen täplikästä kuosia kantaa yllänsä jonkinasteista keski-iän aikakautta elävä nainen. Ja jos tuo vaatekappale on tuossa vaiheessa taianomaisesti vain ilmestynyt vaatekaappiin, niin minulla on epäilys, että se pysyy siellä vuosia, eksyen sieltä aina välillä peittämään nahkaisen mirrin vartaloa. Tuo on ehkä sitä samaa aikakautta, jolloin kaapista löytyy myös jonkinlaista nahkahousua, ja viimeistään tuolloin myös se nahkatakki.

Toki nahkatakki on nyt niin kovassa huudossa, että sellainen on melkein jokaisen kaupungille vilahtaneen naisihmisen harteilla. Ja hyvältähän se nahkatakki näyttää, ei ole pahaa sanottavaa sen suhteen. Mutta nahkahousut ja gepardikuvio ei välttämättä aina toimi. No, se luo heti jonkinlaisen mielikuvan minun pieneen mieleeni, eikä se ole aina niin kovin mairitteleva. Toki se on vain minun oma ongelmani. Minun tapani nähdä asiat, eikä sen pitäisi olla keneltäkään pois.

Anteeksi nyt tämä yleistys vaatekaapin sisällöstä, mutta valitettavasti en silti ole myöskään täysin väärässä. Kyllä tämän voi jokainen todistaa ihan omin silmin sillä, että ottaa jalat alle ja hieman tutustuu kaupungin yöelämään. Siellähän niitä täpläpuumia vilisee, kauniisti kehräten ja saalista vaanien. Pitkät muoviset kynnet teroitettuna, ripset räpsyen ja nestemäisen kissanmintun tuomaa itsevarmuutta uhkuen. Siellä he kiertävät sitä syntisten kuumaa pöytää, ja syövät varomattoman pennun elävältä.

Noo, ehkä meni aavistuksen jo huumorin puolelle, mutta onko sillä niin väliä. Niinhän tämän tekstin pitikin mennä, ja kuopaista hieman syvemmältä sitä kissanhiekkalaatikkoa. Onneksi olen jo itse saavuttanut sen verran vuosia, että en enää jää niin herkästi sen kiimaisen puuman kynsiin kiinni. Olen jo siinä iässä, että nuo leopardikuviota kantavat kissapedot eivät minun kohdalla täytä niitä puuman meriittejä, vaan he ovat ihan vain tavallisia kissoja. Ikäeroa kun ei ole riittävästi, jotta homma menisi puumailuksi.

Ja kun tämä teksti nyt kerran pyörii kissaeläinten parissa, niin voinhan minä myös oman kissamaisuuteni nostaa tässä pöydälle. Koska olisi varmaan hienoa olla kaupungin kuningas, se uljas urosleijona. Tuuhea harja ja ylväs olemus. Mutta ei. En minä ole myöskään se tiikeri tässä asfalttiviidakossa. En edes se tavallinen ilves eksyneenä Kihniön keskustassa.

Mutta ei se mitään. Ei haittaa.

Minulle riittää ihan hyvin se, että voin olla edes se katujen likainen kolli. Hieman suttuisena ja toffeen sotkemat karvat pörröllä.

Niin. Ihan vain tavallinen toffeekolli. Joskus ehkä hieman villiinnyn, mutta muuten olen varmaan verrattavissa siihen sohvalla nukkuvaan kotikissaan. Se riittää minulle. Se on hyvä. Ja mikä parasta, niin kun kerran olen sotkenut itseni toffeeseen, niin silloin joku voi tulla ja nuolla tahmean turkkini puhtaaksi.

Miau!