Helteinen Helsinki. Kesä. Musiikkia, olutta ja ihmisiä. Tuttuja ja tuntemattomia. Syyllinen tähänkin reissuun pitää tietenkin löytää ja tällä kertaa se on Apulanta ja Olympia Stadion.
Väkeä oli Stadikalla niin perkeleesti. Ilmeisesti paikalle oli laahustanut n. 37000 iloista juhlijaa, joten olihan se ihan mykistävä näky. Varmasti Apulannan jätkät muistavat tuon illan ikuisesti. Voin vain kuvitella, miltä bändistä on tuntunut, kun illan hämärtyessä he soittivat kappaleen Valot pimeyksien reunoilla, ja saivat yleisön huojumaan yhtenä suurena massana tuikkivassa kännykänvalomeressä. On jotenkin vaikea yrittää edes ajatuksissa päästä siihen fiilikseen, miltä se on näyttänyt ja tuntunut sieltä lavalta käsin.
Oma bändiurani kun ei aivan samanlaisia mittasuhteita koskaan saavuttanut. Muistoja siitäkin on toki jäänyt. Kuten sekin kerta, kun kesken keikan innokas humalainen pääsi hieman liian lähelle lavaa, kaatoi kaljansa pedaalilaudan päälle ja kompuroi lopulta kaiutintornin nurin. Siinä hetkeksi homma seisahtui, kun ensin lakkasi kitara kuulumasta, ja hetken päästä ei kuulunut paljon muutakaan. Taisi olla sama keikka, jossa tämä edellämainittu henkilö taas lavan lähelle päästyään tönäisi ”hieman” mikkiständiäni. Ei siinä mitään, mutta kun molemmat käteni olivat kiinni kitarassa, ja naama mikrofonin edessä, niin silloin tuo isku täytyi ottaa vastaan huulin ja hampain. Siinä sitten soitin ja lauloin loppuillan ihan kirjaimellisesti veren maku suussa.
Mutta unohdetaan nyt minun punk-uran syvät suot ja palataan takaisin Stadionille. Suoraan keskelle sitä kuhisevaa muurahaispesää. Toki näillä muurahaisilla ei kyllä ollut mitään selvää säveltä toimissansa. Muurahaisilla kun on oikeasti hyvin tiukka hierarkia, jolla yhdyskunta saadaan toimivaksi.
Stadionin muurahaispesässä Apulanta oli nyt se illan kuningatar, joka määräsi tahdin. Synnytti yleisöstä nipun muurahaisenmunia, joista kuoriutui illan aikana monenlaisia yksilöitä. Ei nyt ehkä pelkästään neitsytkuningattaria ja kuhnureita, kuten oikeassa muurahaispesässä, vaan iloisia ja hymyileviä tahdissa heilujia. Kuningatar käskyttää ja juhliva, kuhiseva Stadion tottelee. Sama kääntyy myös toisinpäin, kun hyppivä massa ruokkii bändiä. Pistää laittamaan kaiken ja koko sydämensä peliin. Antamaan janoiselle kansalle sen, mitä se haluaa. Sen aidon, rehellisen, koskettavan ja niin hienon Apulannan, jota kaikki tulivat katsomaan.
Hyvä oli keikka. Olipa hieno olla pitkästä aikaa ihan oikeasti isommassa tapahtumassa. Kyllä niin paljon haisi kesä minun nenääni, kun ympärillä on huutavia, iloisia ihmisiä. Hieman, ja vähän enemmänkin alkoholia, musiikkia ja helle. Hitto, että sitä välillä nauttii siitä, kun on sydän joka lyö ja jalat jotka vie. Tuntee, kuinka elämä kuljettaa.
Keikan jälkeen ilta jatkuikin keskustan suunnilla. Treffattiin juomien merkeissä rakkaat ystävät, jotka olivat puolestaan viettämään metallintuoksuista Tuskan iloa, joka osui samalle viikonlopulle. Siitä piti ajatuksen tasolla iloisesti vaihtaa vielä baaria, mutta yöllä olikin jokapaikassa sen verran pitkät jonot sisään, että lopulta vain kävelimme päämäärättömästi ympyrää Helsingin kaduilla. Nälkähän siinä ihmisen tuli, mutta 24h-kauppa pelasti päivän…..tai siis yön.
Ostoskoriin kasa kaikkea naposteltavaa ja hotellin sänkyyn syömään. Olihan tuossa toisaalta hyväkin puoli, kun ei tullut tanssittua juottolassa aamuyöhön. Ei tullut silloin myöskään kaadettua niin paljon sitä mökäöljyä kurkusta alas. Toisin sanoen, mitä vähemmän juomaa= sitä parempi olo aamulla.
Tällä reissulla ei tullut muuten koskettua sormenpäälläkään Helsingin julkiseen liikenteeseen, vaan siirtymät hoidettiin sähköskoottereilla sinne sun tänne. Koska jos minun tapani kulkea Helsingissä olisi samanlainen kuin Tampereella, niin se päätyisi aina vain siihen, että kuski saisi herätellä päätepysäkillä ja tiedustella mahdollista matkani määränpäätä.
Mukava ilta, mahtava keikka. Parasta seuraa ja iloista meininkiä. Lisää tätä. Lisää tunteita ja elämänmakuista menoa.
Taas kerran totean, että makeaa oli. Niin makeaa. Toffeeta!
toffeeKolli 