Olen jo kerran aikaisemmin blogissani fiilistellyt Pariisin Kevään musiikillista antia. Ja muutaman muunkin artistin. Samapa tuo, minä tykkäänkin fiilistellä kappaleita. Kuunnella sanoituksia, pohtia niiden merkityksiä ja miltä ne tuntuu. Epäilemättä välillä tulkitsen kappaleita täysin toisella tavalla, kuin mitä niiden tekijä on ajatellut. Mutta onko sillä mitään väliä.

Välillä tulee kappaleita, joissa mieli unohtuu siihen kokonaisuuteen, eikä niillä sanoilla välttämättä olekaan niin vahvaa merkitystä. Silloin mennään todellakin fiilis edellä. Ja jos tällainen kappale osuu lenkillä soittolistalle, niin aivan väistämättä jalat hakeutuvat askeltamaan musiikin tahtiin. En voi sille mitään.

Mutta palataan takaisin yhtyeeseen Pariisin Kevät. Jotain taikaa ja tunnetta siinä on. Kyseinen bändi ei sinänsä ole sitä genreä, joka yleensä kuuntelen, mutta silti sydän vähän sykkii tuossa tahdissa.

Taas kerran bändiä kuunnellessani tuli sellainen olo, että olisipa kaunis kesäpäivä ja hieman vapaa-aikaa. Jotenkin minulle tulee hyvin monesta heidän kappaleesta sellainen rento ja huoleton olo. Tekisi mieli lähteä kävelylle vailla kiireitä tai aikataulua.

Sitten fiilistelin tulevaa kesää ja uppouduin eräänlaiselle viininhuuruiselle mielikuvamatkalle Tampereen sykkeeseen.

Jos tuon mielikuvan kirjoittaa ajatuksista sanoiksi, se voisi mennä jotenkin näin:

”Haen Ratinan Alkosta pullon viiniä. Sitä valitessa joudun kyykistymään, jotta sormeni tavoittaa kapenevan kaulan. Askel on kevyt ja suuntaan kohti Hämeenpuistoa. Poistan liikenteen melun ja laitan korvanappeihin soimaan kappaleen Silta. Katselen Pyhäjärven kimallusta ja ihmisten vilinää. Mietin, kuinka kaikki näyttävät niin kiireisiltä. Itse hidastan hieman tahtia. Minulla ei ole kiire.

Hämeenpuiston alkupäässä kappaleeksi valikoituu Astronautti. Sormet kiertyvät viinipullon kaulan ympärille ja korkki sanoo ”raks”. Pudotan korkin lähimpään roskikseen, koska tätä pulloa ei ollut tarkoitus enää sulkea. Lasken tämän kädestä vasta, kun se on tyhjä.

Puistossa näen, että on muitakin, joilla ei ole kiire. Muitakin, jotka nauttivat tästä illasta. Soittolista tarjoaa korviin kappaletta Matkalla sun luo. Sen siivittämänä jatkan matkaani puiston halki. Joku katsoo minuun, huutaa jotain. En häntä kuule musiikin läpi, mutta hänen huulet liikkuvat ja ilme on arvosteleva. Hymyilen hänelle takaisin ja juon lisää viiniä pullon suusta.

Astelen Hämeenpuiston hiekkaista väylää lähes samalla tavalla kuin The Verve:n Richard Ashcroft kappaleessa Bittersweet Symphony. En toki yhtä röyhkeästi, mutta muuten minua ei kiinnosta muut ympärillä. Ei siinä hetkessä.

Siinä hetkessä on vain minä ja pullo viiniä.

Kappaleena soi Juhlat. Hämeenpuisto alkaa vaihtua Näsinpuistoksi. Viinipullo taas alkaa olemaan enemmän tyhjä kuin täysi. Näsinpuistossa istun penkille, laitan kappaleen Pilvissä. Katselen järvelle ja lopulta huomaan, että vaikka kuinka kallistan pulloa, niin en sieltä enää mitään saa.

Tulen siihen tulokseen, että on aika liikkua, vaihtaa paikkaa. Vielä yksi kappale, ennen kuin Tampereen yöelämä nielee minut mukaansa. Laitan soimaan kappaleen Pikku Huopalahti. Juuri sopivan rentoa menoa tähän pimenevään iltaan. Hetkeen, jossa mainosvalot alkavat loistamaan kirkkaina ja ihmisten silmissä on enemmän iloa.”

Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin tuo mielikuvitusmatka täytyy kyllä toteuttaa. Silläkin uhalla, että saan sakot, kun viinipullo kädessä hortoilen pitkin Tampereen katuja. Olisi se silti sen arvoista.

Jos tämä pikku haaveiluni aiheutti sinussa myönteisiä tunnemyrskyjä, niin voit aivan vapaasti varastaa tämän oudon ja perverssin ideani. Olisi nimittäin aivan mahtavaa huomata Hämeenpuiston reunaa ajaessa, että joku astelee kaikessa rauhassa keskellä puiston väylää, viiniä ryystäen. Kuulokkeet korvilla ja välittämättä muista.

Sitä odotellessa.

Olisipa jo kesä.