Joulukuu. Aika, jolloin maahan yleensä ilmestyy edes ohut kerros jääkiteiden ja ilman muodostamaa kuohkeaa ainetta. Siinä kohdassa huomaa kuinka pimeää hetki sitten oli. Vaikkakin tuossa synkässä syksyn ajassa oli myös jotain hyvääkin. Kai.

Syyskuu, lokakuu ja marraskuu. Keskimääräistä mustempi aikakausi. Jos nyt unohdetaan vuodesta toiseen kehuttu ruska-aika ja sitä seuraava orastava joulun odotus. Mitä jää?

Kuulemma oli pimeää. Ja märkää. Mutta oli tuossa ajassa myös puolensa, jos vain jaksoi oikein kunnolla pöyhiä ja etsiä naapurin puolelta pudonneista haavan lehdistä niitä kauniita yksilöitä. Kultareunaisia. Niitä oli muuten paljon. Ei uskaltanut edes miettiä sitä saatanallista haravoinnin määrää ja takertua siihen.

Koska onhan siinä kai jotain hyvääkin, kun lehdet putoa puista. Eivät ole enää näkyvyyden esteenä. Naapurikin on iloisempi, kun hän näkee paremmin mitä meillä touhutaan. Ja minä olen iloisempi, koska minä en näe häntä kun ulkona on pimeää. Siellä hän ehkä on, silmät ja korvat auki, ehkä ei. Mutta aivan sama. Koska jos tämä meidän neljän seinän saippuaooppera tuottaa jollekin muullekin iloa ja sisältöä elämään, niin se suotakoon. Ja vaikka draaman kaari ei ehkä yllä yhtä hekumalliselle tasolle kuin Kauniissa ja Rohkeissa, niin tapahtuu silti. Ja tarina ainakin etenee, eikä junnaa paikallaan vuodesta toiseen.

Loppuvuoden pimeydessä saa myös synkistellä ihan rauhassa. Pimeä ja kostea vuodenaika tarjoaa upeat puitteet sille, että kalseassa syysmyrskyssä voi henkisestikin rypeä kuraojassa saappaat vartta myöten savessa. Ja jos säkkipimeässä tallustaa hieman naama mutrussa, niin ei se ketään kiinnosta. Ja jos kiinnostaa, niin sen voi laittaa vaikka hetkellisen syysmasennuksen piikkiin. Helppoa ja kätevää. Eikä tarvitse edes kulkea varjoissa, kun on jo valmiiksi pimeää. Ei saatana aurinko häikäise kulkijan matkaa.

Voi myös hyvällä omallatunnolla viettää aikaa neljän seinän sisällä, koska ulkona on vaan niin paska sää. Mahtava tekosyy. Kauniina kesäpäivänä suorastaan ahdistaisi vain nuhjuta sisällä, mutta syksyllä sekin on ihan Ok. Voihan sitä sytyttää vaikka kynttilän. Koska jos sytyttää kynttilän, niin silloin on lupa istua hämärässä huoneessa sanomatta sanaakaan. Tuo kynttilä jostain kumman syystä antaa sinulle luvan olla tekemättä yhtään mitään. Siinä on kuulemma syksyn tunnelmaa ja henkeä.

Kynttilän liekin luomassa pehmeässä valaistuksessa ei muuten näe sitä pientä Lego-palikkaa, joka jalkapohjan alle jäädessä sattuu ihan helvetisti. Siinä sitten yhdellä jalalla iloisesti hyppien tavoittelet hämärässä katkaisijaa. Led-valon luomalla valosaasteella pystyy paremmin tutkimaan, onko näitä miinoja jätetty vielä jonnekin muuallakin. Siihen loppui se hyvä tunnelma.

Sitä pohtii, jättäisikö valot päälle.

Silloin minä näkisin paremmin sisällä. Naapuri näkisi sisälle. Eikä olisi pimeää.

Nyt joulukuun puolella, kun maassa on tuo hento kerros lunta, niin se luo edes aavistuksen valoisamman fiiliksen. Toki lumenkin tultua aurinko laskee silti joka päivä. Ja edelleenkin on kuitenkin enimmäkseen pimeää.

Eli ei muuta kuin kynttilät kaapista ja tunnelmaa luomaan. Koittakaa sytyttää sellainen illalla vaikka makuuhuoneeseen. Jos oikein kunnolla heiluttaa peittoa, niin liekki alkaa lepattamaan. Ja sydän siinä samalla.

Tai vaihtoehtoisesti näin pakkasella nurkista vain vetää sen verran, että syy liekin huojumiseen onkin lopulta siinä.

Mutta mennään kuitenkin tunnelma edellä.