Kun nukkumatti heittääkin silmille ihan tavallista hiekkaa.

Joskus valvominen on kyllä raskasta. Olisi kiva nukkua yö, ilman että välissä pitää heräillä. Tai jos edes heräilyn jäljiltä tulisi uni ilman että tarvitsee pyöriä pitkin poikin sänkyä ja hakea sitä taivaallisen hyvää asentoa. Siis sitä sellaista, jonka turvin voisi liihottaa pumpulinpehmeillä siivillä takaisin unimaailmaan.

Siihen ei auta se, että pitää vähän venytellä ja koittaa kuinka pitkäksi sitä mahtaisi itsensä saada. Puhistakin pitää. Ja ähkiä. Koska eihän se uni nyt tule, jos vaan makaa hiljaa paikallaan. Silloin jaloista tulee levottomat, kun tuskastuttaa valvoa turhan päiten. Viimeinen niitti on se, kun älykäs kelloni luulee minun heränneen ja nousseen, ja että tähän liikehdintään tarvitsee nyt reagoida jotenkin. Ruudulle tulee ilmoitus: ”Hienoa, sinä teit sen. Olet tunnin lähempänä seisomistavoitettasi”.

Mistä se voi tietää, että seison. Ja miksi minulla edes olisi siihen mitään päivä-tavoitetta. Tai. Ehkä mieleni on vain vähän pervo ja likainen. Todennäköisesti kelloni tarkoittikin sitä seisomista, joka tapahtuu jalkojen varassa. Itse mietin jotain muuta.

Olen havainnut, että minulla on erilaisia tapoja herätä yöllä?

-Raukea ja varovainen silmien avaus:

Se seesteinen hetki yön pimeydessä, kun ihan kaikessa rauhassa raotat silmäluomia, katselet hämärässä hieman seiniä. Tutkit varjoja. Aistit herkkänä poimit ääniä ympäriltäsi. Voi miksi? Fiksumpaa olisi yrittää vaan kiskoa silmäluomet takaisin kiinni, mutta jostain syystä se on vaikeaa. Pikkuisen pitää tuijotella ympärilleen. Kuin pieni lapsi tutkisi maailmaa. Hyvin tuntuu unihiekat karisevat silmistä tuolla toiminnalla.

-Herääminen unesta, jonka olisit halunnut jatkuvan:

Miksi ne parhaat unet jää aina kesken. Aina. Enkä tarkoita nyt pelkästään niitä unia, joista olisi helppo kirjoittaa eroottisten novellien aatelia. Kesken jää myös ne unet, joissa ei jälkikäteen mietittynä ole järjen hiventä. Silti jokin niistä vain tekee niin hienoja, että suorastaan harmittaa kun ne jäävät kesken. Mitä olisikaan voinut vielä tapahtua. Kuinka omituiseksi se uni olisikaan voinut muuttua. Niin omituista, vaikkakin unessa se tuntuu täysin normaalilta ja järkevältä. Koskaan ei vain näe sitä loppua. Toisaalta, ei se varmaan oikeasti edes loppuisi koskaan.

-Suonenveto:

Itsellä loppujen lopuksi melko harvinaista, mutta aina yhtä paskamainen herätys. Villasukat kuulemma vähentää tätä vaivaa. Itse en osaa nukkua sukat jalassa.

-Säpsähdys:

Herätys tulee aivan puskista. Paniikkia on ilmeisesti lietsottu unen aikana, minulta salaa. Kun herää tuolla tavalla nanosekunnissa, niin tekisi mieli vain kaapata vaatteet kainaloon ja juosta ovesta pihalle. On olo, että NYT pitäisi jo olla jossain. Kelloakin saattaa vilkaista, mutta ei siitä siinä kohdassa mitään ymmärrä. Jotain omituisia koukeroita siinä on. Jotkut kai tulkitsee ne numeroiksi.

Tuota heräämisen tapaa on tullut välillä harrastettua. Ensin otetaan nopea poistuminen sängystä. Sitten keittiöön kahvia keittämään ja silmät ristissä vääntämään jotain aamupalaa. Siinä touhutessa samalla vilkaiset kelloa, ja nuo aiemmin hepreaa muistuttavat koukerot rupeavatkin näyttämään tutuilta. Kello onkin 02.36. Ei helvetti. Kyllä on vielä pakko vääntää itsensä takaisin nukkumaan. Siinä sitten pohditaan, että hiipisikö vähin äänin takaisin sänkyyn vai jäisikö ihan suosiolla sohvalle korvalleen.

-Lapsen hiippailu:

Ennen en tähän juurikaan heräillyt, mutta nykyään on tullut jotenkin herkemmäksi. Varmaan vanhaksi on tullut.

Tämän hetken pieni lapsi vaeltaa unisena hyvin hiljaa sängyn viereen. Lattia vain vähän narisee, kun hän saapuu kertomaan yöllisistä tarpeistaan. Sen sijaan aiemmasta saapumiserästä oleva lapsonen ei kyllä hiipinyt paikalle. Hän päätti aina juosta kuin henkensä hädässä. Jumalauta, että on pelottavaa herätä siihen, kun joku juoksee täysillä kohti. Ei muuten tule uni heti sen jälkeen.

Joskus näitä perusmalleja voi myös yhdistellä. Tulee aivan uusia piirteitä heräilyyn, vähän lisää väriä.

Kuten jos yhdistää vaikka rauhallisen heräämisen ja säpsähdyksen. Niinhän käy yleensä kun nukut pommiin. Kaikki heräämisessä sujuu mukavan rauhallisesti siihen asti, kunnes vilkaiset kelloa. Siitä se helvetillinen hässäkkä sitten alkaakin. Kun olisi oikeasti vain parasta rauhoittua ja toimia järjellä. Eikä tunteella. Ei panikoidessa vain pysty oleen oikeasti kovin nopea. Varmasti olisi tehokkaampaa vaikka raahustaa väsynein silmin eteenpäin. Samalla rauhassa miettiä nopeinta tapaa hoitaa aamuhommat ja lähteä sitten töihin. Sen sijaan yrittää olla mahdollisimman nopea. Sitä vain kolistelee, pudottelee tavaroita ja hiipien juoksee ympäri kämppää.

Mutta joitain yhdistelmiä heräämisestä ei ole tullut (onneksi) ainakaan vielä vastaan. Koska jos yhdistäisimme lapsen yöllisen hiippailun ja suonenvedon, niin se saattaisi olla jopa traumaattista jälkikasvulle. Koska kun pieni lapsi hyvin varovaisin askelin yrittää selvittää reittiään pimeässä sängyn viereen, niin saattaahan hän pelästyä, jos yllättäen pomppaan sängystä ylös. Kiroillen ja manaten.

Tätäkin tekstiä kirjoittaessa kävi mielessä, että pitäisiköhän sitä ruveta nukkumaan.

Tai edes yrittää. Liekö se uni olisi heti tullut. Ehkä olisi pitänyt ensin tutkia hämärää huonetta ja kuunnella ääniä.

Muuten. Kun makaan selälläni sängyssä ja katson kattoon, niin yhden kattopaneelin puun syyt muodostavat sellaiset kurttuiset pallit. Ja niitähän on sitten kiva tuijotella, kun ei väsytä.

Halvat on huvit ihmisellä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: