Aidosti tunteistaan puhuva mies. Tuo myyttinen taruolento.

Stereotyyppisesti mies ei ylimääräisiä tunteitaan muille höpöttele. Ei puhu. Korkeintaan avautuu saunan lauteilla, kunhan on ensin vähintään kuukausia, ehkä vuosia itsekseen mököttänyt ja märehtinyt. Vaihtoehtoisesti sanojen kuivunut puro alkaa hyvin varovasti virtaamaan vasta kun ensin on nautittu tuntuva määrä kielen kannat vapauttavaa. Ja jos nyt oikein syvälle pureudutaan tavallisen suomalaisen miehen puhumisen ytimeen, niin yhdistetään nuo edellä mainitut asiat.

MIES SAA PUHUA VAIN HUMALASSA SAUNAN LAUTEILLA. JA SITTEN ITKEÄ YHDEN KYYNELEEN!

Ehkäpä tuo nyt on kuitenkin vain sanonta. Jäänne sodan runtelemista mielistä ja menneistä vuosikymmenistä. Ainakin haluan uskoa niin. Ehkä me nykypäivän miehet ollaan edes vähän herkempiä kertomaan miltä meistä tuntuu. Ja kun kutsuin itseäni nykypäivän mieheksi, niin saatoin johtaa teitä juuri harhaan.

Vai johdinko sittenkään?

Millainen on edes se tämän päivän miehen malli. Tarvitseeko sellaista lopulta edes miettiä, rakennella jotain raameja sille, millainen pitäisi olla. Ja kuka ne totuudet kertoo. En minä ainakaan.

Piirtäköön jokainen sen oman kukkasensa. Kukan, jonka terälehdille voi luonnostella omia puhumisen osa-alueita. Ne tavat, vaikeudet, lukot, aiheet, tunteet ja niin edelleen. Niitä voi sitten nyppiä, karsia tai vaikka repäistä kaikki kerralla ja antaa palaa.

Toiset puhuu enemmän, toiset avaa itseänsä vähemmän. Oltaisko me kuitenkin päästy jo tällä vuosituhannella siihen, että omista tunteistakin saa puhua. Puhua, ilman että heti pidetään nössönä ja säälittävänä vinkujana. Toivottavasti. Eikä minua ainakaan ihan hirveästi liikuta, jos joku kokee minun puhumiseni ongelmana. Olkoon se ennemmin hänen ongelma.

Onhan tuossa silti jotain perää, kun asiaa pohdin. En itsekään ole se herkimmin avautuva tyyppi. Aika vaikeaksi saa mennä, että noin vaan vapaaehtoisesti alkaisin elämäni vääryyksiä tai ongelmia sylkemään suustani pihalle. Se kun ei ole helppoa minullekaan. Ei varsinkaan konkreettisena puheena, tekstinä ehkä hieman vähemmän ahdistavaa.

Olen nyt yrittänyt tässäkin asiassa kehittyä. Jos apinatkin oppivat uusia taitoja, niin miksi en minäkin. Minulla pitäisi tiettävästi olla enemmän kapasiteettia pääkopan sisällä. Aina en kyllä itse ole siitä sataprosenttisen varma. Ehkä pitäisi muuttaa tästä asfalttiviidakosta sellaiseen ihan tavalliseen viidakkoon. Siellä voisin sitten loistaa suurilla aivoillani ja ylivertaisella verbaalisella lahjakkuudellani.

On toki mahdollista, että siellä karvaisempien sukulaisteni seassa päätyisin vain tilanteeseen, jossa kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään. Siinä sitten söisin tuppisuuna hedelmiä ja raapisin persettäni.

Ei sekään toisaalta hullummalta kuulosta.

Entä jos vaihdetaan elinympäristö vehreästä viidakosta takaisin urbaaniin sivistyksen kehtoon. Täällä kaupungin melskeessä voisin stereotyyppisen miehen tavoin tuppisuuna juoda kaljaa…..ja raapia persettäni. Ei kuulostanutkaan enää yhtään niin söpöltä kuin apinoiden touhut lehvästössä.

Yritän nyt kuitenkin vielä jotain muuta vaihtoehtoa. Ehkä vähemmän kaljaa ja raapimista. Ehkä enemmän puhetta ja halaamista.

Ihminen on kuitenkin melko herkkä kapistus. Jopa me, putkiaivojen suoraviivaisessa tunnelissa harhailevat miesoletetut. Meissäkin saattaa olla jotain monimutkaista sisällä. Ehkä me emme sitä aina ymmärrä itsekään.

Suu supussa vain raavimme päätämme. Aivan kuten apinatkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: