Paljon on tässäkin maassa niitä onnettomia ihmisiä, jotka on käräjäoikeuden nuijan lyönnillä tuomittu. Tuomittu, vaikka sinänsä mitään kovin vakavaa tuomitut eivät ole tehneet. Paitsi sen, että ovat menneet naimisiin. Tahtoneet jotain yhdessä, mutta tämä tahdonlaji onkin sitten sellainen, että siitä luopuminen onkin sitten tuomittavaa. Niin, se on sinänsä huvittavaa, koska tuon ”erotuomion” jälkeen se elämä saattaakin olla paljon parempaa. Mutta joo, onhan se hauska ilmaisu: ”Teidät on tuomittu avioeroon”.

Miksi se on tuomio?

Aivan. Vanhakantaisuus se vain nostaa taas päätänsä, koska sehän oli varsin tuomittavaa jos pari päätyi eroon. Jos päättikin tehdä lopun asialle joka ei ollut hyväksi. Kyllähän siitä pitääkin rangaista, koska miksi sitä pitäisi erota, kun voisi vaihtoehtoisesti purra hampaita yhteen ja sinnitellä. Puskea syvässä hangessa eteenpäin. Sisulla perkele, niin pitkään että viikatemies tulee ja syö toisen pois tästä elämän arvaamattomasta Kimblestä. Siinä on sitten vielä hetki aikaa jäljellä, jonka voi käyttää elämisen sijaan katkeroitumiseen, ja lopulta rypeä hukkaan heitetyn elonmatkansa edessä.

Yllättävän usein tulee vastaan kommenttia tai sanomisia siitä, että avioparit eroavat nykyään liian helposti. Miten tätä on jotenkin vaikea allekirjoittaa tai ottaa kommenttina vakavasti. Mistä kukaan muu kuin suhteessa elävät voi oikeasti tietää, että mitä siellä kaiken takana oikeasti on. Siihen päälle joku saattaa vielä kommentoida, että ihmisistä on tullut heikkoja, himojensa perässä juoksijoita. Että sitä vaihdetaan heti uuteen kun vanha alkaa kyllästyttämään.

No, mieluummin sitten vaikka niin, jos kenenkään ei tarvitse silloin olla pakon edessä suhteessaan. Pääasia, että muistaa sen ettei suhteilussa olla koskaan yksin. Siihen tarvitaan aina toinenkin osapuoli, ja se asia pitää huomioida toimi sitten kuinka tahansa. Koska ei kai sitä tarvitse kestää välinpitämättömyyttä, itsestäänselvyyttä ja pahimmillaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kärjistettyä joo, tiedän. Aivan kuten se toisenkin ääripään kommentointi.

Taas kerran pitäisi muistaa vapaaehtoisuus. Se, että yhdessä ollaan koska halutaan, ei siksi että tarvitsee. Jos toinen on tärkeä ja rakas, niin eikö silloin pitäisi kohdella häntä arvoisellaan tavalla. Yhdessä sinne papin eteenkin on kai menty, ja sanottu ”Tahdon”.

Tahdon olla sinun kanssa. Tahdon tätä, ja niin tahtoi toinenkin. Sanoi sen itse. Vapaaehtoisuus.

Mutta jos tahtotila alkaa rakoilla, niin miksi siitä tulee tuomittavaa. Ei se maailma välttämättä vaihtamalla muutu sen paremmaksi, tai sillä että haluaa elää yksin. Mutta ei se muutu sen ihanammaksi myöskään siinä toimimattomassa suhteessa, ja se on aika varma asia.

Mutta helpolla ei toisesta pääse vielä nykyäänkään jos on päästetty Jumala siihen kahden ihmisen väliin siunaamaan liittoa. Ainakin jos asiaa katsotaan käräjäoikeuden tummasankaisten lukulasien läpi. No, ehkä täytyy hyväksyä, että se koneisto on vain pahasti jämähtänyt siihen vanhaan aikakauteen. Kai nämäkin asiat muuttuu, mutta se muutos on vain kovin hidasta.

Mutta hei, tehdäänhän sitä kaikkea muutakin nykypäivänä ihan liian helposti. Kuten hyvänä esimerkkinä vaikka juuri tuo naimisiinmeno. Miksi siinä ei ole mitään harkinta-aikaa, jossa pappi toteaisi, että ”nyt maksatte tämän ensimmäisen vaiheen laskun ja puolen vuoden harkinta-aikana teidän tulee miettiä, että onko tämä se mitä te haluatte, ja lähetätte sitten uuden hakemuksen”. Toinen asia mitä ehkä tehdään liian helposti on lapset. Ja tarkoitan tässä nyt sitä, että jos lasta yhdessä toivotaan ja touhutaan peiton alla siittämismielessä, niin siitä pitäisi kantaa sitten vastuu. Ja ihan koko loppuelämän. No mutta se siitä, meinaa karata tekstin aihe jo ihan muualle.

Palataanpa mietteissä vielä hetkeksi siihen ”vanhaan hyvään aikaan”. Aikakauteen, jossa ihmiset tekivät asiat oikein, tai näin sitä ainakin aina välillä kuulee. No, jokainen voi ajatella haluamallaan tavalla, mutta silti haluan sanoa oman sanottavani.

Ennen vanhaanhan sitä meinaan osattiin hoitaa asiat juuri oikealla tavalla, perkele. Ensin peuhattiin ladossa heinien seassa ja juostiin himojen perässä kyltymättömällä nuoruuden innolla. Tästä seurasi ”Hups”, ja tyttö olikin raskaana. No, jumalan pelossa ja äpärä-lasta vältellen sitä mentiinkin sitten äkkiä naimisiin. Koska muutenhan myös suku joutuisi häpeämään sitä, että on menty nussimaan ennen avioliittoa ja nuoren naisen vatsaa ei enää saa oikein piiloteltua katseilta. Noin. Onneksi olkoon. Siinä se suuri liitto sitten on. Vahinkolaukaus, lapsi ja yhdessä kunnes kuolema avioparin erottaa. Oli se yhteiselo sitten juhlaa tai ei. Valitettavasti usein se taisi lopulta olla jotain muuta kuin kaunis elämänmittainen tarina.

Näin. Aamen. Valepappi on taas saarnannut niin, että ihan itseäkin hengästyttää. Piti oikein palata tekstin alkuun katsomaan, että mikäs se aihe nyt olikaan josta aloitin. Palataan siis siihen.

Avioero

Ei siitä kannata liikaa stressiä hakea. Se tulee jos on tullakseen, tai sitten ei tule. Ei sitä toki turhan heppoisin perustein kannata vireille laittaa, mutta ei siihen myöskään kenenkään maailman pitäisi kaatua vaikka näin kävisikin. Elämää se vain on, ja ehkä se on eron jälkeen entistä parempaa sellaista.

Silloin se ero ei ole ollut todellakaan turha, vaan juuri oikea ratkaisu. Eikö vain?